Valmistuminen koittaa

Sain eilen kuulla tiedekunnan kanslistilta, että nyt voi jo tuulettaa.

En ihan ymmärrä vieläkään, että enää ei tarvitsisi jännittää. Sen verran raskas prosessi henkisesti tämä loppusäätö oli.

Kerron ehkä joskus lisää.

Rypistystä

41 työtuntia torstain jälkeen takana. Enää ei olis pitkästi. Paitsi niitä loputtomia viilailuja.

Ja oikeasti. Näin paljon sitä korjattavaa oli?!?

Valmistaudun sanomaan nyt riittää

Pikkuhiljaa, kohta jo neljänkymmenen tunnin työrupeaman jälkeen, voin valmistautua sanomaan että nyt riittää ja kaikki lisätyöpyynnöt on huomioitu.

Mutta riittääkö se?

Teen juuri viimeistä määrämittaista työtä, jonka jälkeen on mahdollista kiillottaa pintaa loputtomiin.

Palaan vielä tuohon riittämiseen. Tämän työrupeaman tarve tuli minulle niin yllätyksenä, että en voi olla varma enää mistään. Puutteet oli jälkeenpäin ajatellen perusteltuja ja hyväksyn ne kyllä, mutta en ollut osannut yhtään niihin varautua. Siksi nyt varaudun siihen, että joudun vielä jotain käpistelemään, enkä ota vastaan eriäviä mielipiteitä ennen kuin nimeni lukee siellä laitoksen hyväksyttyjen gradujen listalla.

Mainittakoon nyt…

… että blogini löytää helposti termeillä “huono gradu”. Tämä on vielä hakustatistiikan (eli mitä hakuja on tehty tämän blogin löytämiseksi) ykkössijalla.

Onhan sille syynsäkin, mutta just nyt ei naurata. Eikä juuri mikään muukaan.

Takaisin sorvin ääreen

Eihän se kelvannut. Loppu hiihtoloma meneekin jossain aivan muissa merkeissä mitä oltiin kaavailtu. Onneksi laitoksen kokouskäytäntö joustaa edes pari päivää.

Harmittaa loman ja perhe-elämän puolesta.

Älä (osa 2)…

… merkkaa muistiinpanoihin väärin tärkeitä asioita (kuten päivämäärät).

Grrr.

Alkaa hiipumaan

Ei jaksaisi keskittyä neljääkymmentä minuuttia putkeen enää. Pitäisiköhän lyhentää loppupäivän pätkät puoleen tuntiin tai jotain?

Mitä vielä?

Kaksi kolmesta jälkikasvusta oli juuri oksennustaudissa ja eilen illalla omaa mahaanikin väänsi (sen lisäksi, että olen jo ollut flussassa jo viikon).

Ekan kerran näiden kolmen aktiiviviikon aikana tuli mieleen, että mitä jos gradu ei valmistukaan. Tähän mennessä ei ollut koko epäonnistuminen tullut mieleenkään.

Mitä jos jonkun tällaisen takia epäonnistun tavoitteessani ja valmistuminen viivästyy? Uhraanko kaiken aikani ja ajatukseni tämmöiseen rypistykseen turhaan nyt, jos sitten käy ilmi, että olisinkin voinut tehdä lopun vähemmällä kiireellä ja tehdä jotain kivaakin välillä siinä sivussa?

Kirjoittamisen makuun …

… kai toivoisi jo pääsevänsä.

No kai sitä sivu pari tuli, vaikka aamupäivä meni ihastellessa erästä hyvin tuotteistettua kotimaista high-tech -värkkiä, jota ehkä ollaan hankkimassa töihin. Toivottavasti, sillä noiden entisten vehkeiden kanssa hiukset harvenee niin sangen helposti.

Mut joo. Tämän viikon asia tuntuu niin itsestäni triviaalilta, että on hiukan hankala motivoitua siihen. Tiedän kyllä kokemuksesta (tahallinen kaksoismerkitys, engl. pun intended), että käytännössä vaatimusmäärittelyprosessi ja käyttötapaukset eivät ole mitenkään triviaaleja juttuja hallita. Parannettavaa olisi valtavasti myös täällä työpaikalla ja toivottavasti pääsen joskus sitä parannusta saarnaamaan.

Mutta mainittakoon myös, että sama henk.koht. -triviaalius kosketti myös viimeviikon aihetta. Ehkä tämä tästä taas lutviintuu.

Muista pitää sähköposti kiinni / Motivoitumisyritystä

Hairahduin taas kymmeneksi minuutiksi Jaikuun, kun sinne oli mulle vastattu ja siitä kolahti tietysti ilmoitus sähköpostiin. Eikä se Jaiku edes lue tai löydä mun feedejä…

Jostain syystä on nyt hankala motivoitua. Ei ollut juuri aikaa katsella gradua viikonloppuna (toisaalta hyvä niin, ainakin teoriassa sai levättyäkin).

En tainnut herätä automatkalla (meinasin jopa nukahtaa kerran monotonisella moottoritiellä) enkä aamupalaverissa enkä edes oikein vieläkään.

Päätäkin särkee ja särkylääkkeet on loppu.